Jokerit, aina mukana

Kun pidin äskettäin puheen kummisetäni hautajaisissa, kiitin häntä aatteellisesta kasvatuksesta: Eino-kummi vei minut ensimmäistä kertaa Jokerien peliin.

Oli alkutalvi vuonna 1977. Jokerien vieraaksi tuli Tappara. Minä olin valinnut ottelun, koska halusin nähdä livenä maajoukkuetähti Pekka Marjamäen. Suosikista olin lukenut jutun, jossa Marjamäki lämäsi tutkaan yli 140 km/h. Jutun kuvissa maajoukkuepeleissä televisiossa nähty VM-kypärä oli poissa päästä, ja pitkätukkainen Marjamäki näytti rocktähdeltä. 9-vuotiaan maailmassa tämä lätkäjätkä oli ihan yhtä mahtava ilmestys kuin saman lehden Hurriganes.

Ottelussa enoni, kummisetäni sitten kysyi, miksen Marjamäestä huolimatta kannattaisi Jokereita? Sehän on kuitenkin kotiseutujoukkue.

Se oli hyvä kysymys, johon oli vain yksi vastaus.

Marjamäkeä muistelen edelleen kunnioittavasti ja nostalgisesti, mutta tuosta ottelusta poistuin Jokerien kannattajana.

Se muutti elämäni. Siitä lähtien olen lukenut kaiken, mitä Jokereista on vastaan tullut. Olen katsonut niin monta ottelua kuin muu elämä on sallinut.

Jos olisin käyttänyt kaiken tuon ajan vaikkapa espanjan kielen opiskeluun, koko latinalainen Amerikka ja Iberian niemimaa olisivat hallussani.

Mutta en valita, Itä-Helsingin ylpeys riittää. Jokerit on antanut minulle paljon.

Se on antanut jännitystä viikosta ja ottelusta toiseen. Kun illalla odottaa paikalliskamppailu Jokerit - HIFK, jo aamulla kihelmöi. Peli puhuttaa etu- ja jälkikäteen – kannattavat kaverit kumpaa tahansa joukkuetta.

Ja tietysti Jokerit on antanut menestyksen huumaa. Keväiden 1992, 1994, 1996, 1997 ja 2002 mestaruudet voittavat sen pettymyksen, mitä finaalitappiot vuosina 1983, 1995, 2000, 2005 ja 2007 aiheuttivat.

Entäs sitten ne noin 25 kautta, jolloin Jokerit ei ole päässyt finaaliin? Mikä saa kannattamaan joukkuetta silloinkin, kun menestystä ei tule?

Nämä ovat tuttuja kysymyksiä kaikille 1970-luvun Jokeri-faneille. Lukuun ottamatta 1980-luvun alun Reino ”Pappa” Ruotsalaisen valmentamaa hopeajoukkuetta, minäkin sain kannattaa aluksi 15 vuotta Jokereita, joka ei SM-mitaleista kilvoitellut.

Siltikään en ole hylännyt Jokereita hetkeksikään. Jokerit seuraa mukana kuin tatuointi. Tai päinvastoin: Jokereita tuli seurattua silloinkin, kun joukkue putosi vuonna 1987 1-divisioonaan. SM-liiga unohtui.

Tilastohistoria näyttää vain numerot, kaikkiin heikostikin menneisiin kausiin liittyy hienoja hetkiä. Pitkäaikainen kannattaja muistaa muutakin kuin mestaruudet, sillä yksittäisiin voittoihin, maaleihin tai muihin mieleen jääviin kamppailuihin liittyy toivoa ja ylpeyttä – tätä joukkuetta minä kannatan, sen keltapunaisia värejä tunnustan.

Se tunne pitää uskollisena.

Ajatelkaa Jokereita seuranneet siskot ja veljet vaikkapa seuraavia nimiä ja heidän tuottamiaan Jokeri-elämyksiä: Hannu Kamppuri, Nikolai Makarov, Timo Saari, Henry Leppä, Sakari Petäjäaho, Pasi Nurminen, Darren Stolk, Glen Metropolit, Valtteri Filppula, Sami Lepistö, Ville Leino, Sami Helenius, Fredrik Bremberg, Teemu Pulkkinen ja Erik Karlsson.

He kaikki ovat ansioituneet ihan muulloin kuin mestaruusvuosina, mutta heidän muistelemisensa nostaa hymyn huulille.

Listaa voisi jatkaa pitkään.

Niin kuin Jokerien kannattamistakin on voinut.

Nyt Jokerien kannattaja on taas uuden edessä. Joka kevät on uudet pudotuspelit.

Joka kevät on uusi mahdollisuus.

Tänä vuonna viimeistä kertaa kotimaisessa Liigassa.

On uusi mahdollisuus mitaleihin ja menestykseen.

Ja vaikka ne jäisivätkin saavuttamatta, niin hienoja hetkiä on koettu jo tähän mennessä tälläkin kaudella. Nimilistaan kelpaa jatkossa kirjoittaa muun muassa Leland Irvingin, Jere Karalahden, Teemu Erosen ja Teuvo Teräväisen nimet. 

Ja niin kauan kuin on pelejä, elää myös toivo siitä, että nuo nimet kirjoitetaan myös Kanada-maljaan.

Sitä toivoo myös 8-vuotias kummipoikani, intohimoinen Jokerien kannattaja.

Key Official Sponsor

Nornickel

KHL Championship Partners Season 2018/2019